Atsiiiuuh. Köh. Köh. Köh. Hiiiih. Pokspokspokspokspoks. Hhihihihiii. Pokspoks. Ahuhuhuu. Pokspokspoks.
Tämä kipeänä olo, neljän seinän sisällä jököttäminen selvästi pehmentää aivoja. Ei, siis ihan totta. Tolta tämä iltapäivä on nyt suurimaksi osaksi kuulostanut. Ette ikinä arvaa, kuka löysi pahvilaatikosta kuplamuovia. Ettekä varmasti arvaa, laittoiko henkilö sen roskiin vai alkoiko kenties huomaamattomasti hieman poksautella kuplia. Ihan totta - se on ihan mielettömän koukuttavaa!
Mulla on ihan järjetön määrä kaikkia koulujuttuja rästissä, ja ylimääräistä aikaa ei todellakaan ole niin paljon, että voisin päivät pitkät poksutella kuplamuovia! Onkohan kukaan koskaan laskenut, kuinka koukuttavaa poksauttelu on esimerkiksi verrattuna kahviin? Noh, onneksi sentään viimeksimainitusta pystyn helposti pitämään näppini - ja suuni - erossa. Hyh.
Ketään muita kuplamuoviaddikteja?
tiistai 1. syyskuuta 2009
maanantai 31. elokuuta 2009
Jos se olikin vain elokuvaa
Omat synttärit odottavat muutaman kuukauden päästä, mutta kahden ystäväni yhteisjuhlat ovat jo ensi viikonloppuna. Lahjoja miettiessäni tuli mieleen yksi ei-niin-onnistunut synttärijuhla viime vuodelta.
Alku sujui hyvin. Teimme yhdessä kakun - joka olikin päivän onnistunein juttu - ja aloimme herkutella. Aikaa kului, ja pian huomasimme, että synttäriporukka piti jakaa kahtia. Osa lähtisi kotiin, toiset jatkaisivat vielä elokuviin. Minä kuuluin jatkaviin.
Jäimme vielä hetkeksi jutustelemaan toisten lähdettyä. Kello. Sitä ei tietenkään kukaan muistanut. "Ei mitään paniikkia, äkkiä kengät jalkaan", synttärisankarin suusta kuului. Miksi? "Bussi lähtee kahden minuutin päästä." Kiljuntaa.
Korkokengät mukana - alkumatkalla jalassa, loppumatkalla kädessä - me neljä tyttöä juhlamekoissamme aloimme juosta lämpimänä kesäpäivänä autotienvierellä kohti bussipysäkkiä. Odottelemme. Ja odottelemme. Mutta bussia ei näy. Satuitko kenties mitenkään vahingossa katsomaan arkipäivän aikataulua? Niinpä tietenkin. No, seuraava bussi tulisi vartin päästä, kyllä me silläkin ehtisimme leffaliput ajoissa hakea - mutta ylimääräistä aikaa ei kyllä jäisi.
Siinähän istumme kuin kanat orrella bussipysäkin penkillä, hiljaa. "Onhan nyt varmasti kaikki mukana?" Onon- muminaa kuuluu ympäriltäni. "Ei, kamera!" Synttärisankari hihkaisee. Bussin tuloon olisi enintään viisi minuuttia, mutta uusi, synttärilahjaksi saatu kamera oli saatava mukaan. Urheana naisena sankari lähtee juoksemaan kotiinsa sitä hakemaan. Sormiennaputusta, kävelyä edestakaisin, rukoilua, sormienristimistä, kaikkea me loput neljä sitten yritimmekin, että sankari ehtisi takaisin ajoissa.
Bussia ei näy. Mutta sankari näkyy. Jes, me ehdittiin! Kuluu ehkä minuutti, ja bussi näkyy mutkan takaa. Me kaikki neljä - ja taisi siinä yksi ulkopuolinen mieskin olla - viitoimme bussia. Mutta mitä, se ajaa ohi! {@£€][/)$€[{€ kertaa tuhat raikuu koko kylässä seuraavan parin minuutin ajan.
Okei, ei aikaa hukattavaksi. Kuka kuskiksi? Seuraavalla bussilla emme ehtisi enää millään. Luurit esiin ja soittoa niin monelle, että joku suostuu. Sitten tärppää. Kyyti saapuu kymmenen minuutin päästä, hyppäämme autoon ja kiidämme lähimmälle elokuvateatterille lunastamaan liput. Siitä sitten kohti Helsingin Tennispalatsia. Bussilla, joka tällä kertaa pysähtyi, kun sitä viitoimme.
Pian olemmekin istumassa salin punaisilla penkeillä, eikä hymyä voi välttää. Vihdoinkin pääsimme perille!
Ehdimme katsoa elokuvaa hyvällä tuurilla 20 minuuttia, kun PAM valkokangas muuttuu mustaksi, mutta äänet kuuluu. Salissa alkaa hälinä, ja hetken kuluttua parrakas mies tulee ilmoittamaan, että projektori on hajonnut. Joo, siis täällä sisällä on vaan murskaantunutta lasia ja semmosta, kuuluu herran radiopuhelimesta. Loistavaa!
No - rahat saimme kinumisella takaisin, mutta lyhyeen loppuivat nämä pirskeet. Naamojen väännyttyä vihaisensurkeaan irvistykseen, kävelemme Hesburgeriin, syömme hampurilaiset ja lähdemme kotiin.
Ehkä parempi tuuri ensi kerralla?
Alku sujui hyvin. Teimme yhdessä kakun - joka olikin päivän onnistunein juttu - ja aloimme herkutella. Aikaa kului, ja pian huomasimme, että synttäriporukka piti jakaa kahtia. Osa lähtisi kotiin, toiset jatkaisivat vielä elokuviin. Minä kuuluin jatkaviin.
Jäimme vielä hetkeksi jutustelemaan toisten lähdettyä. Kello. Sitä ei tietenkään kukaan muistanut. "Ei mitään paniikkia, äkkiä kengät jalkaan", synttärisankarin suusta kuului. Miksi? "Bussi lähtee kahden minuutin päästä." Kiljuntaa.
Korkokengät mukana - alkumatkalla jalassa, loppumatkalla kädessä - me neljä tyttöä juhlamekoissamme aloimme juosta lämpimänä kesäpäivänä autotienvierellä kohti bussipysäkkiä. Odottelemme. Ja odottelemme. Mutta bussia ei näy. Satuitko kenties mitenkään vahingossa katsomaan arkipäivän aikataulua? Niinpä tietenkin. No, seuraava bussi tulisi vartin päästä, kyllä me silläkin ehtisimme leffaliput ajoissa hakea - mutta ylimääräistä aikaa ei kyllä jäisi.
Siinähän istumme kuin kanat orrella bussipysäkin penkillä, hiljaa. "Onhan nyt varmasti kaikki mukana?" Onon- muminaa kuuluu ympäriltäni. "Ei, kamera!" Synttärisankari hihkaisee. Bussin tuloon olisi enintään viisi minuuttia, mutta uusi, synttärilahjaksi saatu kamera oli saatava mukaan. Urheana naisena sankari lähtee juoksemaan kotiinsa sitä hakemaan. Sormiennaputusta, kävelyä edestakaisin, rukoilua, sormienristimistä, kaikkea me loput neljä sitten yritimmekin, että sankari ehtisi takaisin ajoissa.
Bussia ei näy. Mutta sankari näkyy. Jes, me ehdittiin! Kuluu ehkä minuutti, ja bussi näkyy mutkan takaa. Me kaikki neljä - ja taisi siinä yksi ulkopuolinen mieskin olla - viitoimme bussia. Mutta mitä, se ajaa ohi! {@£€][/)$€[{€ kertaa tuhat raikuu koko kylässä seuraavan parin minuutin ajan.
Okei, ei aikaa hukattavaksi. Kuka kuskiksi? Seuraavalla bussilla emme ehtisi enää millään. Luurit esiin ja soittoa niin monelle, että joku suostuu. Sitten tärppää. Kyyti saapuu kymmenen minuutin päästä, hyppäämme autoon ja kiidämme lähimmälle elokuvateatterille lunastamaan liput. Siitä sitten kohti Helsingin Tennispalatsia. Bussilla, joka tällä kertaa pysähtyi, kun sitä viitoimme.
Pian olemmekin istumassa salin punaisilla penkeillä, eikä hymyä voi välttää. Vihdoinkin pääsimme perille!
Ehdimme katsoa elokuvaa hyvällä tuurilla 20 minuuttia, kun PAM valkokangas muuttuu mustaksi, mutta äänet kuuluu. Salissa alkaa hälinä, ja hetken kuluttua parrakas mies tulee ilmoittamaan, että projektori on hajonnut. Joo, siis täällä sisällä on vaan murskaantunutta lasia ja semmosta, kuuluu herran radiopuhelimesta. Loistavaa!
No - rahat saimme kinumisella takaisin, mutta lyhyeen loppuivat nämä pirskeet. Naamojen väännyttyä vihaisensurkeaan irvistykseen, kävelemme Hesburgeriin, syömme hampurilaiset ja lähdemme kotiin.
Ehkä parempi tuuri ensi kerralla?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)